Lemmikkieläimet pyrkivät

eläimet. Olen usein turhautunut Baxter -pysähtymiseen nuuskimaan joka viides vaihe. Tai kun hän sekoittaa talon ulkopuolelle, jossa dobermanit asuvat, toivoen, että he tulevat pelaamaan. Myönnän, etten rakasta mennä ulos pimeässä päivän lopulliseen pissan taukoon.

Sain tietää, että Lindsayn Ace & Beamer oli kuollut samana päivänä, ja myös Barbaran Missy oli kuollut. Olin koko päivän ajannut keskustella siitä, otetaanko Baxter retkelle seuraavana aamuna ryhmämme kanssa.

Vauvan saamisen jälkeen retket vievät hieman enemmän vaivaa.

Meillä on paljon kävelyretkiä vain kolmea, mutta ryhmän kanssa tapaaminen tarkoittaa, että Ellien nukkumis- ja ruokinta -aikataulu on mukautettava.

Ensimmäisen kerran kun palasimme pakkaukseen, Ellie oli jo kahden kuukauden ikäinen. Ja sinä päivänä vaellus oli kyse äidistä. Minusta tuntui, että minun piti päästä ulos, mutta näytti siltä, ​​että maailmankaikkeus ei ollut samaa mieltä kanssani. Vauva oli unessa. Hänen kantolaitteensa puuttui. Sääennuste sanoi sadetta. Kaikki ei ollut rivissä, mutta jatkoin, ja menimme ja vaelsimme, ja tunsin olevani niin hyvä sen jälkeen.

Se oli vaivan arvoinen.

Toinen ryhmämatka oli kaikki Baxterista. Tiesin, että hän haluaisi olla ulkona ystäviensä kanssa, ja kuultuaan uutisia Missystä, ässä ja Beamerista halusin yrittää koirani. Tiesin, että Lindsay ja Barbara halusivat yhden paljon enemmän aivohalvausta, paljon enemmän kävelyä – kaiken, mitä minulla on vielä Baxin kanssa. Ja tällä kertaa maailmankaikkeus – tai Missy, Beamer ja Ace – olivat meidän puolellamme. Vauva heräsi parhaimmillaan, hänen kantaja oli käsillä, aurinko paistaa.

Tietysti se vaati edelleen vaivaa. Minun piti ruokkia vauva parkkipaikalla ennen vaellusta, jotta hän ei nälkäisi osittain. Vaihdin hänen vaipansa auton takapenkillä.

Mutta kuultuaan Baxterin ulvoa tervehdyksessä hänen vaelluskavereidensa saapuessa, nähdessään hänet roiskumaan veteen ja katselemassa häntä juoksevan metsän läpi, teki ponnistelut kannattavan.

Ja kävellessämme ajattelin Lindsaya, Barbaraa, ässää, Beameria ja Missyä ja toivoen kunnioittavan heitä.

Lemmikkieläimet vaivaa. Elämä vaatii. Se on sen arvoista.

Julia Thomson on bloggaaja kotona 129 hehtaarilla, missä hän kirjoittaa seikkailuistaan ​​maan asumis- ja DIY -kunnostamisesta. Hän kirjoittaa säännöllisesti tuon mutt.